27.5.2021
Omenatarha kukkii.
Voikukka kukkii.
Tänä keväänä olen toistuvasti turhautunut puuvartisten kasvien lisäysaineiston diktatuurisiksi kokemiini hygieniasäännöksiin ja jäljitettävyysvaatimuksiin. Olen myös ikävän usein ilmaissut turhautumiseni julkisesti. Nyt olen saanut säikähdyksen, helpotuksen, ja muuttanut mieltäni. Kasvipassit ja lohkokirjanpito ovat ihan hyvä juttu. Nimittäin:
Kulkiessani puutarhan kevättöissä lannoittaen ja tarkastellen havainnoin jokaisen puun pintaa ja kuntoa. Löysin tällaisia.
Ja Tällaisia.
Ja Tällaisia.
Ensimmäiset ajatukset johtuivat tulipoltteeseen ja lehtipuunsyöpään (varaudu pahimpaan -strategia) ja vyöryttäessäni netistä kuvia hakusanoilla “fire blight” ja “canker” sain tulokseksi kuvia, jotka saattaisivat sopia näihin vaurioihin. Jos tarhani olisi vaurioitunut näiden mikrobien ylenpalttisen kasvun tuloksena, jäisi hoitokeinoksi poistaa ja polttaa kokonaan taudinvaivaamat puut, tai ainakin leikata niitä hyvin kovalla kädellä. Ja polttaa saastuneet kasvinosat.
Otin yhteyttä LUKE:n asiantuntijoihin (Kiitos Marja, Jarkko ja Tuuli), jotka ohjasivat tutkimaan puita suurennuslasilla vaurioiden ympäriltä, etsimään oransseja pieniä itiöemiä, mikä olisi vahvistus lehtipuunsyövälle. En löytänyt. Hengitys.
Tulipoltteen kuvaus Ruokaviraston sivuilla kertoo oireeksi yhtäkkiä kuolevat versot ja mikrobilimaa tihkuvat oksat ja hedelmät. Kuvat esittävät erilaista ja visvaisempaa ilmentymää kuin omissa puissani. Huokaus. Mutta sen hetken ajan, kun mielikuvitukseni lensi tauti-infestaatioon ja johti suureen syyllisyyteen, ehdin miettiä KENELTÄ olin sen saanut. (Mielestäni olen ostanut taimia vain luotettavilta toimijoilta.) Olinko tarkastanut kasvipassit? Olinko tarkastanut itse taimimateriaalin? Olinko osannut havainnoida oikeita asioita? Yhtäkkiä paperityö tuntui järkevältä varotoimenpiteeltä, turvavyöltä moottoritiellä, kasvintuotannon riskien keskellä.
Ulkomaiset sivustot tarjosivat erilaisia ratkaisuja mahdollisiin tautitapauksiin. Kuparia, fungisideja ja systeemisiä antimikrobiaaleja puille ei ilmeisesti ole tapana Suomessa käyttää. Aviomieheni toissavuotinen innostus Korean Natural Farming -juttuja kohtaan, ja omasta lähiympäristöstä eristettävät sekä lisättävät hajottajamikrobiyhteisöt muistuivat mieleeni. Ryntäsin kysymään mistä siinä JADAM-touhussa olikaan kyse: Siinä oli kyse siitä, että valitaan lähimetsästä tai omasta puutarhasta joku ihana kohta puun alta tai pensaan juurelta, kuopaistaan tuota tuoksuvaa maata ja lisätään sen sisältämää mikrobiekosysteemiä mikroaerofiilisissä oloissa runsaan tärkkelyksen avulla (lue: hapettamattomassa vesiämpärissä, 1% suolavedessä, keitettyjen perunoiden kanssa). Tämä mikrobilisäys kasvin ylle tai maan alle parantaa kasvin puolustuskykyä ja tehostaa ravinnekiertoa, lisäten kasvinravitsemusta. Kai sitä kannattaa kokeilla, ajattelin. Tasapainoinen kasvinravitsemus on varmasti paras tapa torjua tauteja (kasvipassin lisäksi)…
Resepti alla.
15 l vettä
1 massa% merisuolaa liuotettuna veteen
kourallinen hyvää multaa (verkkopussissa tai vaikkapa sukassa)
kourallinen keitettyjä perunoita (sama kuin multa)
Sangon ylle viritetään tuki, josta eri sukkaan tungetut orgaaniset materiaalit laitetaan roikkumaan. Puristellaan molempia nyyttejä niin, että materiaali sekoittuu veteen, mutta kokkareet jäävät nyytteihin. Peitetään muovipussilla (hapensaannin rajoittamiseksi mutta ei tarvitse estää sitä kokonaan) ja annetaan olla 19-26 asteessa (Celsius) 1-3 päivää. Mitä lämpimämpi, sitä nopeampi reaktio.
Litku on valmista levitettäväksi, kun vaahtoa on muodostunut kivasti, ja se ulottuu ämpärin reunaan saakka. Niin kauan kuin reunan ja vaahdon välissä on pieni rako, mikrobit lisääntyvät.
Valmista mikrobilientä laimennetaan 1:20 – 1:100 riippuen siitä käytetäänkö sitä kasteluun vai lehtiruiskutteena. Se sisältää valtavan määrän maan hajottajamikrobeja, ja lisää kasvin puolustuskykyä ja ravinnekierron tehokkuutta. Näin se ainakin markkinoidaan JADAM-järjestön puheissa. (Ja lukekaa itse netistä lisää…)
Mitähän muissa hedelmätarhoissa puuhataan?
Lopulta tulimme aviomiehen kanssa siihen tulokseen, että ainakin osa jäljistä lie peräisin myyrä- ja jänistuhoista menneiltä vuosilta. Niihin eivät biostimulantit tehoa. Tuomenoksahaketta, valkosipulia, haisevaa kierrätyslannoitetta, loukkuja, tuulihaukkoja, kettuja, pöllöjä… kaikki keinot käytössä. Tuhot eivät ole loppuneet. Viimeisin menetys oli mulperi, Morus alba.
Erilaisten ratkaisumallien keskellä ja hoitotoimenpiteiden vaikuttavuutta arvioidessa tulee ajatelleeksi että maatila, kuten puutarhakin, on kuin lastentarha. Elämän hoitaminen ja kasvattaminen on rakkauden työtä. Erilaisten elämän muotojen (puut, yksivuotiset sato- ja pölyttäjäkasvit, eläimet, metsä…) kanssa työskentely on hauskaa ja opettavaista. Mutta otapa tarhaasi tai tilallesi uusia elämänmuotoja (eli lisää toimintaasi uusi liiketoimi), tulee mukana aina se riski, että asiat menevät pieleen. Iloitsemiseen suunniteltu aika kuluukin huolehtimiseen. Rakentamiseen suunniteltu aika kuluu myös jälkien korjaamiseen, siivoamiseen, ennakointiin. Työntekoon suunnitellut tunnin kuluvat ongelmien ratkontaan.
Se kuuluu elämään.
Mutta onneksi on tahoja, jotka ennakoivat ja valvovat huolenpidon määrää. Määräävät kasvipassidirektiivejä ja valvontatoimenpiteitä. Safety first.